Verovasteen matriisi

I. Mitä verokeskustelu näkee ja mitä ei

VATT, VM ja Etla tietävät verotuksen joustot. Ne mallintavat toiminnan muutokset, tulonmuunnon ja kohtaannon. Ne laskevat tehokkuustappiot. Veropolitiikan ongelma ei ole se, että talousasiantuntemus olisi rikki.

Ongelma on poliittisen tilinpidon kapeus. Lakiesityksen vaikutusarviointiin mahtuu yksi luku: verotulot. Budjettiraamiin mahtuu yksi luku: verotulot. Mediakritiikkiin mahtuu yksi luku: verotulot. Kun verouudistus tuottaa vasteen useaan käyttäytymisen kanavaan ja kuluttaa useaa yhteiskunnallista pääomakantaa yhtä aikaa, näistä vain yksi näkyy päätöksentekohetkellä.

Matriisia ei tarvita siksi, että taloustiede olisi rikki, vaan siksi, että poliittinen tilinpito on. Mekanismirealistinen analyysi nimeää sen, mitä yhden luvun arviointi ei voi nähdä: vastekanavat riveillä, pääomakannat sarakkeissa.

II. Vastekanavat

Mekanismirealistinen ote verouudistukseen lähtee yksinkertaisesta havainnosta: paine ei katoa, vaan reitittyy. Kun verosääntö muuttuu, käyttäytyminen sopeutuu siihen kanavaan, joka on rakenteellisesti halvin. Verotuksessa kolme vastekanavaa on perustyyppinä, ja neljäs (kohtaanto) toimii projektiona muiden yli.

Toiminnan muutos (todellinen muutos siinä, mitä tehdään: investointi, työn tarjonta, yritystoiminnan käynnistäminen, tuottavuus). Tämä on aito muutos reaalitaloudessa: ihmiset tekevät vähemmän tai enemmän, ja veropohja muuttuu sen mukana. Useimmissa veroissa tämä vaste on minimoitava sivutuote (hyvinvointitappio, deadweight loss); erikseen rakennetut käyttäytymiskannustimet (yrittäjyyskannustin, kotitalousvähennys, Pigou-vero) sen sijaan tavoittelevat sitä. Empiirisesti vasteen suuruus on yleensä pieni keskimäärin.

Tulonmuunto. Tulojen uudelleenluokittelu, ajoituksen siirto, oikeudellisen muodon valinta, varallisuusrakenteen järjestely. Palkka muuttuu osingoksi, palkka kustannukseksi, voitto pidätettäväksi varallisuudeksi. Käyttäytyminen ei muutu olennaisesti, vaan se nimetään uudelleen.

Ylijäämän uusjako. Sama ylijäämä jakautuu uudella tavalla osapuolten välillä: omistajan korvaus, palkka työntekijälle, valtion verokertymä, yrityksen tase. Kokonaisaktiivisuus ei välttämättä muutu, mutta jako muuttuu.

Kohtaanto. Kohtaanto kertoo, kenelle veron tai vasteen taloudellinen vaikutus lopulta laskeutuu. Se on käsitteenä erilainen kuin kolme edellistä: ei käyttäytymisen kanava vaan projektio niiden yli. Fuest, Peichl ja Siegloch (2018) osoittavat Saksan kuntatason yritysveroaineistolla, että merkittävä osa yhteisöveron taloudellisesta vaikutuksesta välittyy työntekijöiden palkkoihin: veron lisäys painaa palkkoja alas, ja symmetrisesti veron alennus välittyy osittain palkkojen nousuna. Suomen pieni avotalous tekee työvoimaan ja muihin kotimaisiin toimijoihin laskeutuvan kohtaannon kysymyksestä rakenteellisesti olennaisen, mutta kyse on yleisestä mekanismiväitteestä, ei suorasta Suomi-estimaatista.

III. Pääomakannat

Täyslaskennan periaate on yksinkertainen: yhteiskunta toimii useiden pääomakantojen varassa, ja yhden kannan optimointi muiden kustannuksella johtaa systeemisiin kustannuksiin, jotka eivät näy lyhyen aikavälin tilinpidossa. Veroanalyysissa keskeisiä sarakkeita on tyypillisesti kolme tai neljä.

Verokertymä (julkisen talouden virtatulo). Mitatuin sarake. Veropolitiikan virhe on, että usein vain tämä mitataan.

Hallinnollinen kantokyky. Verohallinnon ja oikeusjärjestelmän kyky toteuttaa ja valvoa nykyisiä sääntöjä. Jokainen monimutkaisuuden kerros (uusi poikkeus, uusi väärinkäytön estävä säännös, uusi tulkintatilanne) kuluttaa tätä kantokykyä. Tämä on mekanismikohtainen pääomakanta, ei mitattu euromääräinen saldo: mitä enemmän järjestelmä sallii rajatapauksia ja optimointikanavia, sitä enemmän sen ylläpito vaatii tulkintaa, valvontaa ja oikeuskäytäntöä.

Luottamuspääoma (tässä: noudattamispääoma). Verojärjestelmän kyky toimia kevyellä valvonnalla siksi, että säännöt, kolmannen osapuolen raportointi ja koettu symmetria tekevät noudattamisesta normaalin reitin. Tämä on luottamuspääoman verojärjestelmälle ominainen kerros – noudattamispääoma, compliance trust capital; laajempi mekanismirealistinen käsite kattaa myös institutionaalisen luottamuksen yleisesti, jota tässä esseessä ei käsitellä. Kleven, Knudsen, Kreiner, Pedersen ja Saez (2011) osoittivat pohjoismaisessa kontekstissa: kolmannen osapuolen ilmoittama tulo on käytännössä veronkiertämätön, itse ilmoitettu tulo ei ole.

Inhimillinen pääoma. Yhteiskunnan tuottavan osaamisen kanta. Verojärjestelmän kannalta tämä sarake tulee näkyväksi silloin, kun säännöt ohjaavat lahjakkuutta nollasummapeleihin pikemmin kuin tuottavaan työhön.

Nämä neljä saraketta eivät ole kattava luettelo. Ne ovat veropolitiikan välittömässä tasossa lähimmät pääomakannat – ne, joita yksittäinen verosäännös voi suoraan kuluttaa tai kerryttää. Täyslaskenta ulottuu pidemmälle: sosiaalinen pääoma (Putnamin mielessä), luonnonpääoma, väestöllinen kestävyys, infrastruktuuripääoma, sosiaalivakuutuspääoma (eläke- ja sotumaksukertymä, joka kapenee palkka–osinko-siirtymässä), legitimiteetti (palkansaajan ja omistajan kohtelun koettu symmetria), pääomakohdennus (jääkö pääoma tuottavaan vai välineelliseen käyttöön) ja muut kannat voivat olla omia sarakkeitaan eri tasolla tehtävässä analyysissa. Matriisin arvo on muodossa, ei sarakkeiden lopullisessa luettelossa: kun yksiulotteista verotuottoanalyysiä laajennetaan useaan sarakkeeseen, oikea kysymys on aina “mitä muita sarakkeita pitäisi olla”, ei “ovatko nämä lopulliset”.

Sarakkeet ja vasteoletukset kuuluvat samaan kuriin. Yksiulotteinen verokertymäarvio – ”4 prosenttiyksikön kevennys = X euroa menetettyä verotuottoa” – ei ole vain yhden sarakkeen valinta vaan myös oletus muiden sarakkeiden nollavasteesta: yritys, kotitalous ja kunnan tase reagoivat aina verokannan muutokseen tekemällä jotakin (investoivat, palkkaavat, jakavat, hamstraavat, siirtävät), eikä yksikään näistä vasteista pysy ilman ristivaikutuksia muihin pääomakantoihin. Staattisen verotuottoarvion tekeminen ilman näiden vasteiden mallinnusta laskee niiden vaikutuksen efektiivisesti nollaksi – ja ”likimäärin oikein voittaa tarkasti nollan”, kuten täyslaskennan periaate vaatii.

IV. Päätapaus: listaamattomien osakeyhtiöiden osinkoverotus

Listaamattomien osakeyhtiöiden osinkoverotus on suomalaisen verojärjestelmän pisimpään kestänyt poliittinen kompromissi. Sen perussäännös: kun osinko on enintään 8 prosenttia osakkeiden matemaattisesta arvosta ja enintään 150 000 euroa osakasta kohti, 25 prosenttia siitä on veronalaista pääomatuloa ja 75 prosenttia verovapaata. Saman 8 prosentin rajan sisällä 150 000 euron ylittävästä osasta 85 prosenttia on veronalaista pääomatuloa. Jos osinko ylittää 8 prosenttia matemaattisesta arvosta, ylimenevä osa käsitellään pääosin ansiotulona.

Yksityiskohdat ovat teknisiä, mutta mekanismi on yksinkertainen: sääntö tekee yhtiön nettovarallisuudesta väylän kevyempään osinkoverotukseen. VATT on toistuvasti pitänyt esillä, että 8 prosentin tuottoasteen alentaminen ja 25 prosentin veronalaisuusosuuden nostaminen ratkaisisi olennaisen osan ongelmista yksinkertaisilla parametrimuutoksilla.

Tähänastinen julkinen keskustelu järjestelmästä on käyty käytännössä kahden matriisin solun yli. Ensimmäinen on verotuen suuruus: VATT:n 2026 arvio asettaa sen suuruusluokaltaan noin puoleen miljardiin euroon vuodessa; Kalevi Sorsa -säätiön ja Laboren vaihtoehtoisissa uudistusmalleissa lisäverotuottopotentiaali nousee korkeimmillaan noin 800 miljoonaan euroon. Tämäkin luku on yhden vertailujärjestelmän tuottama – eri normaalituottokäsitys (Norjan aksjonærmodellen, täysi yhtiön ja osakkaan integraatio) antaisi eri lukeman.

Toinen täytetty solu on tulonmuunnon laajuus. Harju ja Matikka ovat osoittaneet, että suomalainen eriytetty tuloverojärjestelmä luo huomattavat kannustimet siirtää tuloja palkasta osinkoihin omistajayrittäjien keskuudessa. VATT:n tuoreemmissa tutkimuksissa vuoden 2014 verotusmuutoksen yhteydessä varakkaiden yritysten omistajille maksetut osingot kasvoivat keskimäärin 8 prosenttia, ja samasta yhtiöstä omistajalle maksettu palkka pieneni keskimäärin 8 prosenttia, ilman mitattavaa vaikutusta yritysten liikevaihtoon tai investointeihin.

Kaksi solua täytetty; muut solut, joiden mekanismi on yhtä todellinen, ovat empiirisesti tyhjiä. Marginaalinen yhteiskunnallinen tuottolaskelma järjestelmän kokonaisuudesta – kaikkien vasteiden ja kaikkien pääomakantojen yli – ei ole missään julkisesti olemassa. Matriisin tehtävä ei ole korvata näitä mittauksia omilla arvioilla, vaan tehdä puute näkyväksi: näyttää, missä soluissa väite on mitattu ja missä se on mekanismiväite, jonka merkki ja suuruusluokka päätellään järjestelmän rakenteesta.

Vastekanavat × pääomakannat

Matriisi listaamattomien osinkojen huojennukselle, tämän esseen tasolla. Tyhjä solu (—) ei tarkoita, että vaikutus puuttuu, vaan että tässä esseessä sitä ei käsitellä; täysimittainen mekanismitesti täydentäisi nämä. Soluissa, joita käsitellään, lukijan kannattaa pitää erillään mitatut väitteet (verotuki, tulonmuunto) ja mekanismiväitteet (kaikki muut).

Soluja avataan alla yksitellen.

Toiminnan muutos × verokertymä (mekanismiväite). Pieni positiivinen. Osa pidätetystä voitosta päätyy todellisiin investointeihin. Vaikutus on todennäköisesti rajallinen ja keskittyy kassavajaisiin tai aktiiviomistajiin liiketoiminnan kasvuvaiheessa.

Toiminnan muutos × inhimillinen pääoma (mekanismiväite). Mahdollinen positiivinen signaali yrittäjyydelle. Järjestelmän rakenteellinen ongelma on kuitenkin, että 8 prosentin tuottoasteeseen pohjautuva kannustin palkitsee taseen kerryttämisen, ei välttämättä tuottavan toiminnan laajentamisen. Kun pienen yrityksen omistaja optimoi taseensa kasvattamista (kiinteistö, sijoitusvarallisuus, käyttämätön kassa) saadakseen suuremman matemaattisen arvon ja siten suuremman kevennetyn pääomatulo-osingon, järjestelmä ohjaa inhimillistä pääomaa optimointiin, ei laajentamiseen.

Sama mekanismi tuottaa pääoman lukkiutumisvaikutuksen: kun matemaattinen arvo on huojennuksen perusta, voi olla omistajan kannalta rationaalista pitää voitot vanhassa, hitaasti kasvavassa yhtiössä matemaattisen arvon kasvattamiseksi sen sijaan, että jakaisi ne ulos ja sijoittaisi uudelleen tuottavampaan kohteeseen. Tämä on hidaste koko kansantalouden luovan tuhon mekanismille, eikä se näy missään yksittäisessä verokertymäluvussa.

Tulonmuunto × verokertymä (mitattu). Merkittävä negatiivinen, mutta hajautunut ristiin eri veropohjien välillä. Omistajayrittäjä voi valita, ottaako tulonsa palkkana (yrityksen vähennettävänä kuluna, työntekijälle ansiotuloverokannan mukaan) vai osinkona (yrityksen voitosta, omistajalle alennetun pääomatuloverokannan mukaan). Yhdistelmäverokanta voi olla huomattavasti palkkavetoa edullisempi.

Olennaista on, että tämä menetys ei näy pelkästään yhteisöverokertymässä. Suurin osa siirrosta tapahtuu ansiotulopohjasta pääomatulopohjaan eli henkilöverotuksen sisällä, ja näkyy lopulta sekä valtion että kuntien tulopohjan kapenemisessa sekä sosiaalivakuutusmaksujen pienenemisessä. Yhden tilastolaatikon laskenta on systemaattisesti harhaanjohtava: kun lisätään verokertymätilille yksi miinusmerkki, korjataan toiseen plussamerkki, ja kolmannen kunnallisen tulopohjan vaikutus jää usein kokonaan kirjaamatta. Matriisi näyttää, miksi ristivaikutus on välttämätön osa kirjanpitoa.

Tulonmuunto × hallinnollinen kantokyky (mekanismiväite, suoraan havaittavissa). Keskisuuri negatiivinen. Jokainen palkka-osinko-rajakysymys, jokainen nettovarallisuusarvostus, jokainen aktiivinen-omistaja-kriteeri tuottaa hallinnollisen tulkinta- ja valvontatilanteen. Yli kahden vuosikymmenen aikana järjestelmään on kerääntynyt ohutta lainsäädäntöä ja paksua oikeuskäytäntöä, joka kuluttaa Verohallinnon kapasiteettia. Tämän kuorman suuruutta ei ole erikseen mitattu; sen olemassaolo on luettavissa lainsäädännön ja oikeuskäytännön tilavolyymistä.

Tulonmuunto × luottamuspääoma (mekanismiväite). Tämä on matriisin keskeisin solu, ja sitä on parasta lukea mekanismiväitteenä, ei valmiina mitattuna saldona. Listaamattomien osinkojen huojennus on rakenteellisesti näkyvä: sen peruslogiikka on julkinen ja poliittisesti tunnettu, ja palkkatulon ja huojennetun osingon erilainen kohtelu on helppo ymmärtää silloinkin, kun yksityiskohdat ovat teknisiä.

Kun järjestelmä rakenteellisesti hyväksyy laajan, näkyvän, omistajakeskeisen tulonmuuntokanavan, se siirtää itsensä Klevenin et al. terminologiassa siltä alueelta, jossa kolmannen osapuolen raportointi pitää poikkeamat lähellä nollaa, alueelle jossa verosuunnittelu ja tulonmuunto muuttuvat osaksi normaalia käyttäytymistä. Mekanismi ei vaadi minkäänlaista mitattua veromoraalin rapautumista. Se vaatii vain, että halpa luottamuspääoma (kolmannen osapuolen raportoinnin alhaisella valvonnalla toimiva noudattamismalli) korvautuu kalliilla luottamuspääomalla: yksittäisen rajatapauksen tutkivilla raportointi-, tulkinta- ja veronkiertoa estävillä erityissäännöksillä.

Tämä siirto on aikaprofiililtaan epäsymmetrinen. Mekanismiväitteenä: kolmannen osapuolen raportointiin, selkeisiin sääntöihin ja koettuun symmetriaan nojaava kevyt noudattamismalli rakentuu hitaasti rakenteellisen kasvatuksen tuloksena, mutta sen korvautuminen tapauskohtaisella optimoinnilla ja valvonnalla voi tapahtua paljon nopeammin. Tarkka aikaskaala on empiirinen kysymys; ratkaisevaa on palautumisen hitaus suhteessa verokertymän nopeaan muutokseen.

Ylijäämän uusjako × verokertymä ja kohtaanto (mekanismiväite). Listaamattomien osinkojärjestelmä vaikuttaa siihen, miten ylijäämä jakautuu omistajan, valtion ja yrityksen taseen välillä. Aktiivisesti hoidetuissa pienissä ja keskisuurissa yrityksissä järjestelmä luo paineen pitää omistaja-yrittäjän palkka alhaisempana ja siirtää korvausta osinkoihin. Mahdollinen vaikutus muiden työntekijöiden palkkoihin on kohtaantokysymys, jota ei pidä olettaa ilman erillistä näyttöä.

Kohtaannon projektio kysyy: kuka tämän kaiken viime kädessä maksaa? Vastaus on rakenteellisesti hajaantunut. Osa kustannuksesta laskeutuu palkkalaiselle veronmaksajalle, joka maksaa korkeampaa veroa nykyisistä julkisista palveluista. Osa laskeutuu Verohallinnon ja oikeusjärjestelmän kasvavaan kapasiteettikuormaan. Osa laskeutuu pidemmän aikavälin luottamuserosioon, joka ei vielä näy missään yksittäisessä tilinpäätöksessä.

Mitä matriisi näyttää – ja mitä se ei näytä

Huojennuksen tausta on itsessään tulkinnanvarainen. Se voi olla valuvika, joka on ajan kuluessa paikattu ad hoc -säännöksillä korkean ansiotulo-, kunnallisvero- ja sosiaalivakuutusmaksukuorman kompensoimiseksi. Se voi olla tarkoituksellinen rakenteellinen vastapaino, joka pitää omistajayrittäjyyttä ja perheyritystoimintaa elossa muutoin kovaverotetussa ympäristössä. Se voi olla aito yrittäjyyskannustin, jonka tuotannollinen vaikutus on vaikeasti mitattava. Matriisin näkökulmasta tulkintakysymys jää avoimeksi; vastekanavien ja pääomakantojen arkkitehtuuri on sama tulkinnasta riippumatta.

Matriisi ei korvaa puuttuvaa empiriaa; se tekee puuttumisen näkyväksi. Kysymys “mikä on listaamattomien osinkojärjestelmän marginaalinen yhteiskunnallinen tuotto” vaatisi vastauksekseen kaikkien solujen täyttämistä mitatuilla suureilla. Tähän asti niistä on täytetty kaksi: verotuki ja tulonmuunto. Loput ovat mekanismiväitteitä, joiden merkki seuraa järjestelmän rakenteesta mutta joiden suuruus odottaa erillistä tutkimusta.

Tämä on primitiivin ydin. Sama sääntö tuottaa yhtä aikaa pienen toiminnan muutoksen, ison tulonmuunnon, pääoman lukkiutumisen, ja jakautuneen ylijäämän uusjaon. Se kuluttaa kolmea pääomakantaa eri tavoin: verokertymää (ristiin veropohjien välillä), hallinnollista kantokykyä (kumuloituvasti), ja luottamuspääomaa (rakenteellisena pitkän aikavälin riskinä). Nämä vaikutukset eivät ole tuomioita; ne ovat näkyväksi tuotuja soluja, joiden poliittinen punnitus tehdään matriisin ulkopuolella.

Yksiulotteinen verotuottoanalyysi joutuu valitsemaan yhden solun. Matriisi näyttää kaikki yhtä aikaa – myös ne, jotka odottavat empiriaa.

V. Vertailutapaus: vuoden 2014 yhteisöveron alennus

Vuoden 2014 yhteisöveron alennus, 24,5 prosentista 20 prosenttiin, on hyödyllinen kontrasti, koska sen julkinen arviointi on tehty vielä kapeammasta solujoukosta kuin listaamattomien osinkojen tapaus. Konventionaalinen lukutapa kysyy yhden kysymyksen: tuottiko menetetty verokertymä todellisia investointeja? Harju, Koivisto ja Matikka tutkivat Suomen 2012–2014 yhteisöveroleikkauksia, vertaillen pienyhtiöiden vasteita kommandiittiyhtiöiden vasteisiin, eivätkä löydä tilastollisesti merkittävää keskimääräistä investointivastetta. He kuitenkin löytävät vasteita aktiiviomistajayrityksissä ja kassavajaisissa yrityksissä. Tämä heterogenia on signaali, ei kohinaa: keskiarvon häviäminen tarkoittaa, että nettovaikutus jakautuu yritystyyppien yli, ei että vaikutus puuttuu.

Konventionaalisesta lukutavasta johdettu johtopäätös – ”keskimääräinen vaste on nolla, joten leikkaus oli pelkkä verotuottohävikki” – on jo yhden solun tuomio. Matriisin näkökulmasta täyttämättömiä soluja jää useita:

• Kohtaanto: Fuest, Peichl ja Siegloch (2018) osoittavat Saksan kuntatason aineistolla, että merkittävä osa yhteisöveron taloudellisesta vaikutuksesta välittyy palkkoihin. Symmetrisesti veron alennuksen voi olettaa nostavan palkkoja osittain. Tällöin osa ”menetetystä” verokertymästä palautuu ansiotulo- ja sosiaalivakuutusmaksupohjaan, eikä koko hävikkiluku ole nettokustannus. Mitatut estimaatit Suomelle puuttuvat.
• Inhimillinen pääoma: kassavajaisten yritysten saatu likviditeetti ei näy keskimääräisessä investointivastevaikutuksessa, mutta voi olla rakenteellisesti tärkeä kasvuvaiheessa olevalle pk-toimijalle. Tämän kanavan suuruusluokkaa ei ole erikseen tutkittu.
• Luottamuspääoma laajemmin: vakaan ja kansainvälisesti kilpailukykyisen verokannan signaaliarvo investointiympäristön ennakoitavuudelle ei mittaudu juoksevasti. Ei nollaa, mutta ei myöskään mittaussuure.

Toisin sanoen myös 2014:n tapaus on niin sanottuun ”yhden solun voitto–tappio” -arvioon redusoituneena yhtä vajaa täyslaskenta kuin listaamattomien tapaus. Marginaalinen yhteiskunnallinen tuotto edellyttäisi useamman solun täyttämistä mitatulla suureella; tätä laskelmaa ei ole tehty. ”Verotuottohävikki” itsessään on yhden solun tuomio sekin: se olettaa, että 4,5 prosenttiyksikön kevennyksen jälkeen yritys tekee jäljelle jääneellä eurolla tasan ei mitään – ei investoi, ei palkkaa, ei jaa, ei siirrä, ei reagoi. Tämä on staattinen vasteoletus, jonka täyslaskennan kuri sulkee pois: kaikki nuo reaktiot kohdistuvat johonkin pääomakantaan, eikä yksikään niistä palaudu staattiseen verotuottoarvioon.

Ero kahden uudistuksen välillä ei siis ole ”monimutkainen vs. yksinkertainen”, vaan rakenteellinen: listaamattomien osinkojärjestelmä reitittää voimakkaasti useaan vastekanavaan ja kuluttaa useaa pääomakantaa yhtä aikaa, kun taas yhteisöveron yleinen alennus reitittää kapeammin, koska perussäännöksen rakenne ei muutu vaan ainoastaan verokannan taso. Kummassakin tapauksessa täyslaskenta yli solujen on tekemättä.

Tässä on matriisin metodologinen arvo. Se erottaa rakenteellisesti voimakkaan, moneen kanavaan vasteilevan uudistuksen rakenteellisesti suppeammasta – ja näyttää kummassakin tapauksessa, mitkä solut on jätetty täyttämättä. Yksiulotteinen verokeskustelu ei tee kumpaakaan erottelua, koska sen näkökenttä on rajattu yhteen sarakkeeseen.

VI. Mitä matriisi vaatii

Mekanismirealistinen veroanalyysi on kirjanpidollinen kuri, joka muuttaa kysymyksenasettelua. Verouudistuksen valmistelussa kysytään järjestyksessä:

1. Mihin vastekanavaan uudistus olettaa käyttäytymisen ohjautuvan?
2. Mikä vastekanava on rakenteellisesti halvin toimijalle, eli mihin se itse asiassa ohjautuu?
3. Kuka kantaa kohtaannon, minkä projektion läpi uudistuksen hinta laskeutuu?
4. Mitä pääomakantaa uudistus kuluttaa lyhyellä, keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä?
5. Mikä virheellinen korjaus nykyinen kehys houkuttelee, eli mikä yhden sarakkeen ongelma näyttää siltä, että se voidaan ratkaista uudella yhden sarakkeen muutoksella?

Tärkein näistä on neljäs. Pääomakantojen ajalliset profiilit eroavat olennaisesti. Verokertymä on nopea ja palautuva. Hallinnollinen kantokyky on hidas ja vain osittain palautuva, vuosien rakentamis- ja kuluttamiskaarella. Luottamuspääoma on mekanismina huomattavan epäsymmetrinen palautua: sen rakentuminen vaatii rakenteellista ylläpitoa pitkän ajan kuluessa, kun taas sen korvautuminen tapauskohtaisella valvontakoneistolla voi tapahtua paljon nopeammin.

Tämä asymmetria on syy siihen, miksi matriisi on rakenteellinen vaatimus eikä vain analyyttinen helpotus. Uudistus, joka maksimoi verokertymän mutta kuluttaa luottamuspääomaa, on rakenteellisesti riskinotto, jonka kustannus ei näy missään vuosittaisessa budjettiraamissa.

VII. Loppu

Parametrien kalibrointi (8 prosentin tuottoasteen alentaminen, 25 prosentin veronalaisuusosuuden nostaminen) on todennäköisesti oikea välitön korjaus, ja se pienentää tulonmuunnon kannustinta sekä verotuottohävikkiä. Matriisin näkökulmasta korjauksen vaikutus pitää kuitenkin arvioida useassa solussa, ei vain verokertymänä. Järjestelmän pitkä käyttö on jo kerryttänyt hallinnollista kuormaa, optimointikäytäntöjä ja luottamuspääoman kulumaa, joiden palautuminen ei tapahdu samalla nopeudella kuin parametrimuutos sinänsä.

Veropolitiikan ongelma ei ole, että laskelmat olisivat aina vääriä. Ongelma on, että ne laskevat usein vain sen sarakkeen, jossa tappio näkyy heti, eivät niitä sarakkeita, joissa tappio kertyy hitaasti.