Kansanvalta

I. Koe

Kielletään sanat “demokratia” ja “kansanvalta.” Kuvataan Suomen poliittinen järjestelmä pelkkinä mekanismeina, ilman nimeä.

Jäljelle jää ketju. Neljän vuoden välein kansalaiset merkitsevät numeron lappuun. Ääni kohdistuu joukkueeseen. Joukkueet neuvottelevat ohjelman, jota kukaan ei äänestänyt. Ohjelma muuttuu hallituksen esityksiksi. Eduskunta äänestää laista, joka delegoi mekanismin asetukselle. Ministeriö kirjoittaa asetuksen – rahoituskaavan, raja-arvon, kelpoisuusehdon. Kukaan ei mittaa tulosta. Kipu ei kulje takaisin päätöksentekijälle.

Ketju on kahdeksan kerroksen pituinen. Tässä esseessä kysymys on toisaalla: mitä sana tekee ketjulle?

II. Kriteeri

Ennen arviointia tarvitsemme kriteerin. Mitä varten poliittinen järjestelmä on olemassa?

Kaksi asiaa on välttämättömiä. Selviytyminen: yhteiskunnan kyky kestää aikaa, kriisejä ja muutosta pitkällä aikavälillä. Yhtenäisyys: sisäinen koheesio, joka tekee yhteiskunnasta toimijan eikä pelkästä ihmisjoukosta. Ilman yhtenäisyyttä ei ole yhteis-kuntaa. Ilman kansaa ei ole kansan-valtaa.

Nämä eivät ole arvovalintoja. Ne ovat esiehto sille, että arvovalintoja voi tehdä. Kuollut yhteiskunta ei äänestä.

III. Kolme oletusta

Sanaa “kansanvalta” käytetään usein niin, että kolme oletusta kulkee sen mukana. Mikään niistä ei seuraa välttämättä itse sanasta. Jokainen on empiirinen väite, joka voidaan erottaa nimestä ja tarkastaa.

Ensimmäinen: jokaisen äänestäjän poliittinen arvio on yhtä pätevä. Tämä sekoittaa kaksi eri asiaa. Moraalinen tasa-arvo – jokaisen ihmisen edut painavat yhtä paljon – on toimiva periaate ja lakiin kirjattu. Tiedollinen tasa-arvo – jokaisen ihmisen poliittinen arvio sisältää yhtä paljon informaatiota – on empiirinen väite, jonka tutkimus osoittaa vääräksi. Yhdenvertainen poliittinen asema ei edellytä yhtä pätevää arviota, eikä epätasainen asiantuntemus kumoa yhdenvertaista äänioikeutta. Sana tekee erottelun mahdottomaksi: jos kyseenalaistat arvioiden tasa-arvoa, sinut kuullaan kyseenalaistavan ihmisten tasa-arvoa.

Toinen: poliittiset erimielisyydet ovat aitoja arvoerimielisyyksiä. Puntaroivissa kansalaisraadeissa polarisaatio voi laskea ja osa preferensseistä siirtyä, kun osapuolet jakavat saman faktuaalisen mallin. Erimielisyys, joka näytti arvoerimielisyydeltä, on joskus tiedon epätasaista jakautumista. Aitoja normatiivisia erimielisyyksiä on olemassa. Hypoteesi on, että ne ovat pienempi osa sitä, mitä poliittinen järjestelmä käsittelee “arvokysymyksinä,” kuin nimi antaa ymmärtää – ei että ne katoaisivat.

Kolmas: parlamentaarista järjestelmää ei voi arvioida tuloksesta. Kukaan ei väitä tätä ääneen. Mutta käytännössä jokaista muuta instituutiota – yritystä, armeijaa, sairaalaa – arvioidaan tuloksesta, kun taas poliittiselle järjestelmälle sama kysymys kuullaan usein “teknokratiana” tai “kuka päättää mittarit?” Järjestelmä ei ole kategorisesti immuuni arvioinnille. Sana “kansanvalta” tekee arvioinnin kiertämisen huomaamattomaksi.

IV. Mekanismi vai arvo?

Jos parlamentaarinen järjestelmä on työkalu, sitä arvioidaan tuloksesta. Tulosta mitataan kriteeriä vasten: palveleeko se selviytymistä ja yhtenäisyyttä pitkällä aikavälillä?

Neljän vuoden aikavälillä kyllä. Valta vaihtuu rauhallisesti. Tämä on aidosti arvokas saavutus – ja historiallisesti harvinainen.

Kolmenkymmenen vuoden aikavälillä ketju ei ole sulkenut hitaan palautteen silmukkaa. Alle uusiutumistason syntyvyys jatkui eduskunnan istuessa. Kestävyysvaje kasvoi vaalikausittain. Hallitukset toistivat saman delegaatioketjun. Kone on viritetty rauhan ylläpitämiseen.

Minimikorjaus on palautesilmukka: Mekanismivirasto, joka tekee tulokset näkyviksi ja avaa korjausreitin. Se ei säilytä demokratiaa nimenä eikä siirrä päätösvaltaa pois oikeutetulta päättäjältä. Telokratia kysyy, seuraako hallituksen koneisto itse päämäärää. Syvempi kysymys jää auki: jos työkalu ei toimi, kuinka kauan uskollisuus työkalulle on rationaalista?

Jäljelle jäävä valinta kuuluu sille, jolla on oikeutettu päätösvalta. Vastauksen on perustuttava tietoon – ei sanaan.