Tekoälytutkimuksessa tunnetaan käsite mesaoptimointi. Siivousrobotti saa pisteen jokaisesta imuroidusta pölygrammasta. Pian se oppii kaatamaan pölypussin lattialle ja imuroimaan sen uudelleen.
Robotti optimoi palkkiosignaaliaan, ei puhtautta — klassinen linjausongelma (alignment problem): agentin tavoitefunktio erkanee päämiehen tavoitefunktiosta.
Suomen valtio on täynnä pölyä lattialle kaatavia robotteja.
Tässä kohtaa moni protestoi: „Eivät ihmiset ole robotteja. Meillä on vapaa tahto. Poliitikoilla on arvot. Virkamies voi valita tehdä oikein.”
Ihmisellä on toimijuutta (agency). Kuka tahansa voi valita olla sankari tänään. Kuka tahansa voi uida vastavirtaan hetken.
Mekanismirealismi ei kiistä yksilön valintaa. Se kiistää yksilön valinnan merkityksen suurten lukujen pelissä.
Yhteiskunta ei ole yksittäinen tapahtuma. Se on iteroitu peli — toistuva prosessi, jossa valintoja tehdään miljoonia kertoja vuodessa, vuosikymmenestä toiseen.
Lyhyellä aikavälillä sattuma ja sankarillisuus vaikuttavat. Pitkällä aikavälillä vain valintapaine vaikuttaa.
Ajattele valtiota kasinona. Yksittäinen pelaaja (virkamies tai poliitikko) voi voittaa talon. Hän voi tehdä oikean, rohkean päätöksen ja selvitä siitä. Hän voi käyttää toimijuuttaan.
Mutta kasino ei perusta liiketoimintaansa yksittäiseen käteen. Se perustuu talon etuun (House Edge). Jos säännöt (kannustimet) suosivat taloa vain 1 %, pitkällä aikavälillä kaikki rahat päätyvät talolle.
Nykyjärjestelmässä „talon etu” on viritetty suosimaan:
Vaikka 90 % ihmisistä olisi hyvätahtoisia, tuo pieni, näkymätön vinouma kannustimissa tarkoittaa, että ajan funktiona organisaatio täyttyy ihmisillä, jotka palvelevat koneiston jatkuvuutta eivätkä kansalaisia.
Tämä on tilastollinen vääjäämättömyys. Et voi voittaa taloa toivomalla parempia pelaajia. Sinun on muutettava pelin sääntöjä.
Kuvittele ekosysteemi (virasto tai puolue), jossa on kahdenlaisia eliöitä:
Mikä on järjestelmän valintapaine? Kumpaa eliölajia ympäristö suosii?
Jos totuudesta rangaistaan (ura pysähtyy, leimataan „hankalaksi”) ja myötäilystä palkitaan (ylennys, rahoitus), evoluutio hoitaa loput.
Ei tarvita salaliittoa. Ei tarvita „pahoja ihmisiä”. Tarvitaan vain aikaa. 10 vuoden kuluttua Totuudenpuhujat ovat kuolleet sukupuuttoon (lähteneet tai kyynistyneet). Myötäilijät ovat vallanneet ekologisen lokeron.
Kun katsot byrokratiaa, joka näyttää toimivan järjenvastaisesti, et katso tyhmyyttä. Katsot evoluution huipputuotetta. Se on optimoitunut täydellisesti selviytymään ympäristössä, jossa rehellisyys on kuolettava mutaatio.
Tämä evoluutio ei tapahdu vain ihmisille, vaan myös kielelle. Zombikieli — „haasteellinen resurssitilanne”, „sopeuttamistarve”, „rakenteellinen uudistus” — on selviytynyt, koska se suojaa käyttäjäänsä: kielellinen suojakuori, joka estää todellisuuden tunkeutumisen läpi. Ne ilmaukset, jotka paljastaisivat totuuden, ovat kuolleet sukupuuttoon.
Tämä on mekanismirealismin ydin:
Kumpi teoria selittää sote-kriisin? Kumpi selittää velkaantumisen? Valintapaineteoria osuu lähes 100 % tarkkuudella. Sote-uudistus ei ollut „epäonnistuminen”. Se oli massiivinen onnistuminen siinä tehtävässä, jonka valintapaine sille asetti: alueellisen vallan ja byrokratian maksimointi.
Jos ongelma olisi ihmisluonteessa — että olemme sisäsyntyisesti kyvyttömiä huolehtimaan huomisesta — peli olisi menetetty. Geenejä ei voi vaihtaa.
Mutta valintapaineen suunta riippuu arkkitehtuurista — laeista, budjettisäännöistä, vastuumekanismeista. Arkkitehtuuri on ihmisen luomaa. Sitä voi muuttaa.
Emme tarvitse „uutta uljasta ihmistä”. Tarvitsemme vain uudet kiskot. Kun käännämme valintapaineen — kun totuudesta tulee selviytymisetu ja valehtelusta kuolettavaa — evoluutio alkaa työskennellä meidän puolellamme. Samat „itsekkäät” ihmiset alkavat kilpailla siitä, kuka ratkaisee ongelmia parhaiten.
Ei siksi, että he muuttuivat enkeleiksi. Vaan siksi, että vesi valuu nyt sinne, minne pitääkin.
Katsotaan siis, miten vesi valuu nykyisessä Suomessa.
Poliitikon palkkiofunktio on uudelleenvalinta. Jos hän ei tule valituksi, hänellä ei ole valtaa ajaa mitään.
Vaalikausi on neljä vuotta. Rakenneuudistuksen hyödyt näkyvät 10–20 vuoden päästä. Haitat tuntuvat heti.
Rationaalinen poliitikko ei tee päätöstä, jonka kustannukset lankeavat äänestäjille nyt ja hyödyt seuraajalle vuonna 2040. Hän jakaa vappusatasia (välitön hyöty) ja rahoittaa ne velalla (viivästetty kustannus).
Tietojenkäsittelyssä tätä kutsutaan ahneeksi algoritmiksi: valitaan aina askel, joka näyttää parhaalta juuri nyt. Siirtyminen korkeammalle vuorelle vaatisi ensin laskeutumista laaksoon. Poliitikko, jonka aikahorisontti on neljä vuotta, ei voi koskaan ylittää laaksoa.
Poliitikko on aikaloinen. Hän syö sivilisaatiohorisonttia rahoittaakseen vaalikauden.
Tämä on mitattavissa:
Koska poliittinen järjestelmä kirjaa vain virran (budjetti, BKT), mutta sivuuttaa varannon (osaaminen, infra, väestöpohja), mikä tahansa päätös, joka realisoi varantoa virraksi, näyttää „vastuulliselta taloudenpidolta” — vaikka se polttaa talon perustuksia.
Tämä on kirjanpitovirhe.
Virkamies optimoi uraturvallisuutta ja reviiriä.
Uraturvallisuus = virheiden minimointi. Virheestä rangaistaan ankarasti, riskinotosta ei palkita. Turvallisin strategia on prosessin noudattaminen: „Teimme kaiken sääntöjen mukaan” on paras puolustus, vaikka lopputulos olisi katastrofi.
Reviirin kasvattaminen = suurempi budjetti, enemmän henkilöstöä, enemmän valtaa (Parkinsonin laki). Virkamiehellä ei ole koskaan kannustinta sanoa: „Tämä virasto on tarpeeton”. Kannustin on keksiä uusia tehtäviä.
Tämä johtaa ilmiöön, jonka sosiologi Diane Vaughan tunnisti NASA:n Challenger-turmasta: poikkeamien normalisoituminen (normalization of deviance).
Kun Challenger-sukkula tuhoutui 1986, syy ei ollut tekninen vika, jota kukaan ei huomannut. Insinöörit tiesivät O-renkaiden ongelmista. Mutta organisaatio oli oppinut puhumaan niistä zombikielellä: „hyväksyttävä riski”, „in-family issue”, „anomaly within experience base”. Kieli pehmensi hälytyssignaalin, kunnes katastrofi oli vain „tavanomainen poikkeama”.
Suomen virkamieskunnassa on tapahtunut sama:
Zombikieli on pehmentänyt katastrofin hallinnolliseksi rutiiniksi. Virkamies ei enää näe punaista hälytysvaloa; hän näkee „tavanomaisen poikkeaman”, jota hallitaan työryhmällä.
Simuloitu ajattelu. Virkamies ei useinkaan ajattele asiaa ollenkaan. Hän ajattelee: „Mitä on turvallista sanoa?” Hän skannaa ympäristöä: „Mitä pomoni haluaa kuulla? Mitä kollegat sanovat? Mikä positio ei aiheuta konfliktia?”
Tämä on simuloitua ajattelua — sosiaalisten signaalien prosessointia todellisuuden sijaan. Se näyttää ajattelulta (kokouksia, selvityksiä, raportteja), mutta se ei tuota tietoa maailmasta. Se tuottaa tietoa siitä, mitä muut ajattelevat.
Pahimmillaan simulaatio menee syvemmälle: ei vain „mitä on turvallista sanoa”, vaan „mitä on turvallista ajatella”. Ihminen oppii sammuttamaan hankalat ajatukset jo ennen kuin ne muodostuvat.
Hän ei simuloi vain puhetta. Hän simuloi turvallisuutta tilanteessa, joka on hengenvaarallinen.
Äänestäjä ei äänestä sivilisaation kukoistuksesta 100 vuoden jänteellä. Hän äänestää omasta lompakostaan.
Mutta dynamiikka ei ole pelkästään kysyntäpuolinen. Poliitikko, joka lupaa enemmän kuin kilpailijansa, voittaa marginaaliäänestäjän. Syntyy huutokauppa, jossa ehdokkaat kilpailevat tarjoamalla kansalaisille heidän omia rahojaan — velalla.
Syntyy palautekehä:
Media optimoi huomiota, koska huomio on valuuttaa.
Huomio syntyy draamasta. Draama syntyy nopeista signaaleista: skandaaleista, riidoista, henkilökohuista. Hitaat signaalit — korjausvelka, väestönrakenteellinen romahdus — eivät tuota klikkejä.
Media ruokkii simulaatiota. Se on mesaoptimoija, jonka palkkiofunktio (klikit) on täysin irrotettu kansakunnan selviytymisestä.
Etujärjestön tavoite on vuokranhaku (rent-seeking): kasvattaa omaa osuutta kakusta kasvattamatta kakkua.
Suomen kolmikantaisessa järjestelmässä näille mesaoptimoijille on annettu veto-oikeus lainsäädäntöön — kuin antaisi ketulle veto-oikeuden kanalan turvallisuussuunnitelmaan.
Demokratia on äänestysalgoritmi. Algoritmin tulos riippuu syötteestä — siitä, kuka äänestää.
Kun väestö vanhenee, mediaaniäänestäjä vanhenee. Tämä ei ole vain ikäkysymys. Se on aikahorisonttikysymys.
Kun mediaaniäänestäjän ikä nousee, sivilisaation efektiivinen horisontti lyhenee. Järjestelmä muuttuu tulevaisuus-investoijasta perinnön-realisoijaksi. Demokratia alkaa syödä siemenperunoita, koska enemmistö ei ole enää paikalla, kun sato pitäisi korjata.
Suomen mediaaniäänestäjän ikä on noin 50 vuotta. Vuonna 2035 se on lähempänä 55:tä. Mitä vanhempi mediaaniäänestäjä, sitä lyhyempi demokraattinen aikahorisontti.
Tämä on demokraattisen räikän ikäulottuvuus: mitä vanhempi mediaaniäänestäjä, sitä nopeammin räikkä kiristyy kohti nykyhetkeä.
Kun nämä viisi mesaoptimoijaa kokoontuvat Säätytalolle, lopputulos on ennalta määrätty.
Poliitikko haluaa välttää skandaaleja. Virkamies haluaa välttää prosessiriskejä. Etujärjestö haluaa lisää etuja. Äänestäjä haluaa säilyttää palvelunsa. Media haluaa draamaa.
Ainoa ratkaisu, joka tyydyttää kaikki viisi: Lykätään ongelmaa ja lisätään menoja.
Tämä on Moloch — peliteoreettinen hirviö, joka syntyy, kun kaikkien yksittäiset kannustimet johtavat kollektiiviseen tuhoon. Kukaan ei halua tuhota sivilisaatiota. Silti jokainen rationaalinen askel vie sitä kohti.
Peliteorian termi on moninpeli-ansa (multi-polar trap). Sitä ei voi ratkaista „paremmilla ihmisillä”. Se voidaan ratkaista vain muuttamalla pelilautaa.
Perimmäisellä päämiehellä — kansakunnan selviytymisellä vuosisatojen yli — ei ole edustajaa pöydässä. Hänellä ei ole veto-oikeutta. Siksi hänen etunsa uhrataan aina.
Tässä kohtaa yhdistyvät kaksi edellistä lukua.
Kohtaloluvut ovat tiedossa. Syntyvyyden romahdus on julkinen tieto. Korjausvelka on julkinen tieto. Huoltosuhteen romahdus on julkinen tieto. Kukaan ei kiistä lukuja.
Mutta agentit optimoivat muuta. Poliitikon palkkiofunktio ei reagoi vuoden 2040 huoltosuhteeseen. Se reagoi ensi viikon gallupiin. Virkamiehen palkkiofunktio ei reagoi kohtalolukuihin. Se reagoi budjettikasvuun.
Kun yhdistämme nämä kaksi, näemme itsemurha-algoritmin: järjestelmä, joka tietää täsmälleen minne on menossa — ja silti ajaa sinne, koska jokainen yksittäinen toimija on lukittu omaan optimointitehtäväänsä.
Olemme optimoimassa itsemme kuoliaaksi.
Sama kaava toistuu jokaisella tasolla: solu poistaa apoptoosin → syöpä. Mieli tukahduttaa tunteet → neuroosi. Yritys maksimoi kvartaalia → Nokia-ilmiö. Valtio lupaa velalla → konkurssi.
Tämä on ironian fraktaali: sokea kone tuhoaa sen alustan, josta se itse riippuu.
Luonnollinen reaktio: „Jos agentit optimoivat vääriä asioita, korjataan kannustimet! Laitetaan virkamiehille tulospalkka!”
Tämä on vaarallinen virhe. Tämä oli New Public Management -liikkeen lupaus 1980-luvulta. Se epäonnistui.
Bengt Holmström — Suomen ainoa taloustieteen Nobel-palkittu — on varoittanut: „Älkää kopioiko yritysten kannustinjärjestelmiä julkiselle sektorille.” Kun tuotos on vaikea mitata (opetus, hoito, turvallisuus), vahvat kannustimet tuottavat pelaamista. Sairaala julkaisee kuolleisuusluvut → kirurgit välttävät riskipotilaita. Koulu julkaisee koetulokset → opettajat opettavat kokeeseen.
Mittari ei ole tavoite. Kun palkitset mittarista, saat mittarin optimointia — tavoitteen kustannuksella.
Mekanismirealismi ei vaadi tulospalkkioita. Se vaatii auditoitavaa ajattelua.
Emme maksa lääkärille bonusta „terveistä potilaista” (mikä saisi hänet välttämään sairaita). Me vaadimme, että terveydenhuollon järjestelmä kykenee vastaamaan kysymykseen: „Mikä on mekanismi, jolla tämä investointi parantaa terveyttä? Ja jos se ei paranna, kuka viheltää pelin poikki?”
Ero on kriittinen:
Kyse ei ole rahasta. Kyse on logiikan auki kirjoittamisesta ja falsifioitavuudesta.
Politiikkaa pidetään usein „tahdon asiana”. Uskotaan, että jos meillä on vain tarpeeksi vahva visio, karismaattinen johtaja ja kova halu muuttua, sivilisaatio kääntyy.
Mekanismirealismi korvaa psykologisoinnin fysiikalla. Systeemitason muutos vaatii kolme ehtoa yhtä aikaa:
Rakenne on kertolaskun kaltainen: O = K × C × S. Jos yksikin tekijä on nolla, ohjausvoima on nolla.
Nykyinen politiikka tuottaa paljon melua — puheita, visioita, tavoitevuosia — mutta melussa ei ole ohjausvoimaa. Kytkentä (C) on nolla: päätöksillä ei ole mekanismia, joka pakottaisi ne toteutumaan. Jännite (S) on lähellä nollaa: salienssiongelma estää agentteja tuntemasta, miten heidän kohtalonsa riippuu järjestelmän kohtalosta.
Meluenergia ilman kytkentää purkautuu uutisotsikoina, some-väittelyinä ja strategiapapereina — näennäisliikettä puhtaimmillaan.
Mekanismirealisti ei kysy poliitikolta: „Haluatko sinä tätä?” Hän kysyy: „Millä kytkennällä tämä toteutuu? Mikä on se peliteoreettinen kiskotus, joka pakottaa veden virtaamaan tähän suuntaan?”
Jos kytkentää ei pystytä piirtämään auki, muutos on simulaatiota.
Äänestäjä on vain huolissaan. Poliitikko on vain pragmaattinen. Virkamies on vain turvallisuushakuinen. Etujärjestö on vain omaa etuaan ajava. Media on vain liiketoimintaa.
Mutta nämä pienet inhimilliset rationaalisuudet kertautuvat ja tuottavat Molochin.
Tämä selittää, miksi syyllisten etsiminen ei toimi. Jos korvaamme poliitikot uusilla, mutta pidämme kannustinketjun samana, uudet poliitikot käyttäytyvät täsmälleen samalla tavalla.
Arkkitehtuuri muokkaa käytöksen.
Jos haluamme muuttaa lopputulosta, meidän on muutettava pelin sääntöjä. On luotava mekanismeja, jotka tekevät mesaoptimoinnista mahdotonta — tai ainakin kallista.
Mutta ensin meidän on ymmärrettävä, miksi nykyinen järjestelmä estää itsensä korjaamisen. Seuraavaksi tarkastelemme veto-verkkoa ja selvitysvaltaa.